Diveilin kaksoset

(Kuva: Pinterest) Tervehdys!! Tänään en jaksanut kirjoitella mitään uutta, niin saatte nyt nauttia koulutyöstäni. Novellissa seikkailevat tarinani hahmot, joten luultavasti kohtaatte heidät vielä. Hyvää lukuhetkeä! Ja varoitus tekstissä on kirjoitusvirheitä, en vain muista missä :,)

 

Diveilin kaksoset

 

On kaunis keväinen päivä ja kaikkialla kuuluu lintujen pirteää sirkutusta, kun ne lennähtelevät puusta toiseen. Pienessä kylässä, jota ympäröi pohjoisesta metsä ja etelästä kuvankaunis keto täynnä kukkia ja myös kyläläisten pellot, joiden takana taivaanrannassa näkyy aava meri. Kylästä on pitkä matka seuraavaan kylään ja se vie useita päiviä, joten kyläläiset eivät usein sekaannu muun maailman menoihin. Tämä kylä oli nimeltään Diveil.

 

Vaikka onkin vasta varhainen aamu, voi kedolla nähdä jo kaksi hahmoa juoksentelemassa heinien ja kukkien seassa. Nämä kaksi lasta olivat heränneet jo aikaisin, kun aurinko oli vasta nousemassa, jotta he pääsisivät ensimmäisinä hyville kalastus paikoille.  Lapset ovat nimeltään Aiko ja Yuki, ja heidän vanhempansa ovat kylän kuuluisimpia ihmisiä, koska he ovat keksijöitä. Parivaljakosta Aiko on vanhempi, koska hän oli syntynyt ennen Yukia, mutta vain muutaman sekunnin erolla. He ovat juoksemassa ylös pientä kukkulaa, jonka takana merenranta odottaa, niin lujaa, kuin he pääsevät lyhyillä 9-vuotiaan jaloillaan.

 

Mutta juuri ennen, kuin he pääsevät kukkulan päälle, toinen heistä kompastuu. Yuki oli kompastunut maasta törröttävään kiveen ja makasi nyt naama heinissä, vaaleat hiukset sotkuisina hänen päänsä ympärillä. Aiko käännähtää nopeasti kuullessaan tömähdyksen ja näkee veljensä makaavan maassa. ”Yuki! Oletko kunnossa?” hän huudahtaa ja kääntyy auttamaan Yukia pystyyn. Vaikka Yuki yrittää esittää, ettei häneen sattunut, Aiko huomaa sen hänen verestävistä silmistään ja verisestä polvestaan, jonka päältä hänen housujensa kangas on revennyt. Aiko halaa veljeään ja sanoo rauhoittavalla äänellä: ”Mennään hakemaan rannasta onget ja enkä sieltä löytyy siteitäkin.” Hän on aina ollut parivaljakosta se, joka on aina valmis auttamaan ja myös se, joka huolehtii asioista. Yuki nyökkää ja pyyhkii nyrkeillään silmistään kyyneleet ja hymyilee hiukan Aikolle, joka ottaa häntä kädestä ja lähtee kulkemaan kohti kukkulan takana näkyvää rantaa.

 

Kaksikon saavuttua rannalle he lähtevät laiturille, joka näyttää niin vanhalta, että se voisi luhistua minä hetkenä hyvänsä, mutta Yuki ja Aiko kyllä tiesivät, että se on turvallinen. He ottavat kumpikin yhden ongen, joita nojaa laiturin kaidetta vasten. Kaikki kyläläiset osaavat kalastaa ja viljellä, koska ne olivat kylän tärkeimmät työt, koska niistä saatiin ruokaa koko kylälle. Aiko istahtaa laiturin päähän ja hänen paljaat jalkansa hipovat kirkkaan veden pintaa, ja pitkät vaaleat hiukset heiluvat tuulessa. Yuki istuu hänen viereensä ja heittää ongen koukun veteen ja samoin tekee myös Aiko. Sisarukset istuvat siinä laiturin nokassa niin kauan, että ovat saaneet jo aikamoisen kasan kaloja, joiden suomut kiiltelevät kaikissa sateenkaaren väreissä.

 

Aiko kysyy: ”Kannattaisiko meidän lähteä jo kotiin? Meidänhän piti olla kotona keskipäivän aikaan.” Hän katsoo Yukin vaalean violetteihin silmiin ja Yuki vastaa: ”Okei, mutta tullaan takaisin sitten ruoan jälkeen?” Aiko nyökkää ja jakaa kalat, pujottaa ne siimaan ja antaa toisen siiman Yukille, joka tekee samoin. Ja yhdessä he lähtevät takaisin Diveiliä kohti.

 

On kulunut jo monta tuntia siitä, kun Aiko ja Yuki palasivat toiselta kalastus reissultaan, ja aurinko on juuri laskemassa horisontin taakse ja maalaa taivaan oranssin ja punaisen eri sävyihin.

 

Kaksoset istuvat vanhempiensa kanssa heidän talonsa tammisen pöydän ääressä ja syövät illallista. Yuki työntää parhaillaan suuhunsa niin isoa kalan palaa, että meinaa tukehtua, jolloin hänen äitinsä joutuu tyynnyttelemään häntä. Heidän äitinsä on kaunis nainen, jolla on pitkät vaaleat hiukset sidottuna letille selässä, kauniit vihreät silmät ja pieni luomi vasemman silmän vieressä. Yuki ja Aiko ovat kumpikin perineet äitinsä vaaleat hiukset, mutta heillä on myös heidän isänsä vaaleanvioletit silmät. Perheen isällä on lyhyet ruskeat hiukset ja ainaisia likatahroja kasvoissaan, koska välillä hänen kokeensa saattavat pölläyttää likaa tai savua ilmaan. Nyt hän katselee naureskellen, miten Aiko nauraa veljelleen, joka saa taas henkensä kulkemaan ja Yuki puolestaan näyttää hänelle kieltä puolustuksekseen. Mikä onnellinen perhe tosiaan.

 

Aiko ja Yuki ovat nukkumassa yhteisessä huoneessaan yläkerrassa, kun yhtäkkiä ulkoa kuuluu korvia vihlova kirkaisu ja räjähdyksiä. Yuki, joka on kevyempi nukkuja, kuin siskonsa, nousee tokkuraisena ja hieroen silmiään istumaan ja hänen hiuksensa sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan. Hän nousee ja menee katsomaan ulos pienestä ikkunasta, joka on hänen ja Aikon sänkyjen välissä.

 

Ulkona on, kuin helvetti olisi päässyt valloilleen, ihmisiä juoksentelemassa ja huutamassa, taloja tulessa, kattoja romahtelemassa ja mustaa savua nousemassa taivaalle sankkoina pilvinä. Yuki vain tuijottaa ikkunaa, eikä uskalla liikahtaakaan, koska senhän täytyy olla vain unta. Hän kuitenkin hivuttautuu Aikon sängyn viereen ja alkaa ravistella häntä hereille ja kuiskii hätääntyneesti: “Aiko. Aiko! Herää nyt! Sinun pitää herätä!” “Mitä nyt?” kysyy unisella äänellä puhuva Aiko. Hän vääntäytyy istumaan ja katsoo, miten ikkunasta näkyvät liekit heijastuvat hänen veljensä hätääntyneistä silmistä ja yrittää räpytellä vielä viimeisetkin unen rippeet silmistää.

 

Yuki tarttuu siskoaan hartioista ja sanoo: “Meidän täytyy…” Mutta ennen, kuin hän saa lauseensa loppuun huoneen ovi lennähtää auki ja heidän äitinsä astuu sisään. Hänen hiuksensa ovat sekaisin ja silmät säikähdyksestä selällään, mutta hän yrittää vaikuttaa mahdollisimman tyyneltä. “Meillä ei ole mitään hätää. Tulkaa tänne niin minä kerron mitä tapahtuu. Ei mitään hätää”, hän sanoo rauhallisesti kaksosille. Hän ottaa Aikon syliinsä ja Yukia kädestä ja vie heidät alakertaan.

 

“Me menemme nyt kellariin ja siellä olemme turvassa”, vakuuttaa Yukin ja Aikon äiti heille, mutta sisimmässään hänkin on erittäin peloissaan. “Mutta äiti, miksi kylässä huudetaan?” kysyy Yuki, joka puristaa äitinsä kättä ja katsoo ylös. Mutta ennen kuin vastausta tulee, kuuluu etuovelta kovaa ryskettä ja perheen isä juoksee kellarinpienen oven luota lastensa ja vaimonsa luokse. Hän kaappaa Yukin syliinsä ja vie hänet kellarin ovelle ja avaa sen. Hän sanoo karhealla äänellä: “Teidän pitää pysyä sisällä tapahtui mitä tahansa älkääkä tulko ulos ennen aamua. Onko selvä?” Yuki nyökkää pelosta kangistuneena ja Aiko ottaa häntä kädestä, koska hänetkin on tuotu kellarin ovelle. “Me rakastamme teitä kumpaakin”, heidän äitinsä sanoo kyyneleet silmissään ja silittää lapsiensa poskia. Hän ottaa kaulaltaan huivinsa, jota hän vie kaikkialle ja antaa sen Aikolle, joka ottaa sen ymmällään vastaan. Heidän isänsä antaa Yukille myös oman huivinsa, jota hän on käyttänyt suojuksena kokeissaan.

 

Etuovi räsähtää auki ja sisään vyöryy olentoja, joilla on lepakon siivet ja ihmisen ruumiit, mutta ne on tehty silkasta tulesta. Ne päästävät kirskuvia kiljaisuja ja vyöryvät perhettä kohti. Yuki ja Aiko sysätään nopeasti kellariin ja samalla he huutavat ja kiljuvat vanhempiaan, jotka jäivät suljetun oven toiselle puolelle.

 

Kirkunaa, tulta ja kyyneleitä, niistä seuraava tuskan täyteinen yö koostui kaksosille. He itkivät halatessaan toisiaan ja pidellessään vanhempiensa huiveja, kun ulkoa kuului kirkunaa, heidän vanhempiansa tuskan huutoja. Ja aamun koittaessa he istuivat siinä samassa asennossa, kuin koko yön ja heidän silmänsä olivat kyyneleistä punaiset ja pelosta ja kauhusta selällään. Vasta, kun kellariin tulvi auringon valoa niin paljon, että on pakko olla keskipäivä, Aiko nousee hitaasti ja täristen seisomaan. Hän ojentaa kätensä Yukille, joka tarttuu siihen mitään sanomatta ja nousee hänkin ylös. Yhteistuumin he kumpikin kiipeävät kellarin pienestä ikkunasta ulos ja jättävät tunkkaisen huoneen taakseen.

 

Vaikka ulkona paistaakin aurinko näky jähmettää kaksoset. Kaikki on raunioina ja palanutta, kaikki talot mustia möykkyjä ja jossakin kytee vielä. Missään ei näy liikettä tai elämää, Yuki ja Aiko ovat ainoat selviytyjät. He tuijottavat näkyä hetken ja katsovat taakseen ja heidänkin kotinsa on täysin raunioina ja heidän vanhempansa ovat taatusti palaneet poroksi talon mukana. He itkevät hysteerisesti halatessaan ja ottaessaan tukeaan toisistaan. Miksi näin kävi juuri heille?

 

Vaikka kumpikaan ei sano mitään he lähtevät kävelemään mustunutta polkua pitkin kohti edessä kohoavaa metsää, toisiaan kädestä puristaen. He tietävät, etteivät voi jäädä enää itkemään, vaan heidän on jatkettava eteenpäin, niin kuin heidän vanhempansa olivat opettaneet. Ja niin kaksi lasta, toisella sinipinkki huivi sidottuja olkavarteen ja toisella tummanpunainen huivi kaulassa, lähtevät Diveilin raunioilta ja käsikädessä matkaavat kohti uutta maailmaa ja uutta alkua.